Pitkin hampain…

30 Aug

Perjantaiaamu. Heräsin vaivalloisesti, mutta silti päättäväisesti kuudelta. On viimeinen lomapäiväni. Maanantai ei enää häämötä, vaan näkyy jo selkeänä silmieni edessä. Silti edessä on vielä aurinkoinen ja lämmin viikonloppu. Ennätän vaikka mitä.

Heti aamulla tein perusteellisen hampaiden puhdistuksen. Sähköhammasharjalla edestä, takaa, purupinnat ja myös hiukan ikeniä. Sitten hammasväliharjalla arvattavastikin hampaiden välit. Ja fluoria purskutellessani laitoin Bernstein korvakorut korviini. JA vasta tämän jälkeen söin aamiaisen. Tänään se olikin kevyt. Marjasmoothia ja kananmuna sekä kaksi kupillista kahvia. Jouduin tietenkin uudelleen puhdistamaan hampaat. Sitten junalle. Junassa luin taksinovellikirjasta yhden novellin. Aika riitti hyvin siihen. 

Kello yhdeksältä sitten istahdin ensin rontgentuoliin ja sitten tuoliin, josta selkänojan saa kaatumaan taaksepäin. Rouva Valkoinen aloitti työnsä. Hän teki oikeastaan kaiken saman, minkä olin itse tehnyt aamulla, ehkä kuitenkin hiukan perusteellisemmin. Tai ei hän juonut sen enempää kahvia kuin smoothiakaan. Hän kaiveli hampaiden välit, tutkiskeli hamapitani ja sanoi: Teillä on hammaskurkku tuossa yhdessä hampaassa aika syvä. Sen takia siinä hampaassa tuntuu ajoittain kipua. 

Suomalainen sanoisi hampaan kaula (ainakin uskon niin), mutta saksalainen sanoo hammaskurkku. Mietin, että tämä on vähän kuin kurkkukipua. Se, että hammaskurkku on syvä, tekee hampaista myös pitkät. Se ei taida olla hyvä asia.

Poistuin siis pitkin hampain dentalhygieenikon luota. Ilo on todella suuri, sillä maanantaiksi varattu hammaslääkäriaika peruuntui: pitkille hampaille ei voi tällä hetkellä tehdä mitään. 

 

Advertisements

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: — Kirjastelua

5 Nov

Mies joka ei ollut murhaajaMykkä tyttöOppipoika

Sebastian Bergman–sarja: Mies joka ei ollut murhaaja (2011) Oppipoika (2012) Tunturihauta (2013) Mykkä tyttö (2015) Hylätyt (2016) Olen ostanut kirjat Elisa-kirjasta e-kirjoina. Odotin lähes jokaisen kohdalla tarjousta, vaikka nämä ovatkin kirjoja, joista voisin maksaa enemmänkin. Sebastian Bergman on Hjorthin ja Rosenfeldin yhteisluomus. Ja he ovat onnistuneet mielestäni todella hyvin. Bergman on psykologi, joka […]

via Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: — Kirjastelua

Lukemisesta ja kirjoittamisesta

21 Feb

Muistan lapsuudestani päiviä ja hetkiä, jolloin luimme ääneen toisillemme. Kymmenhenkisen lukutoukkaperheemme kirjat siirtyivät lukijalta toiselle. Sivut rapisivat innokkaiden sormien alla. Kirjoista taisteltiin ja niillä kiristettiin. Kun joku oli ennättänyt lukea jonkun kirjan ensimmäisenä, oli hänellä valttikortti kädessään. “Tee se tai se, niin en kerro juonta”, oli tuttu lause sisarusparvessa. Me lapset olimme vilkkaita ja ennätimme moneen paikkaan. Silti lukeminen sai meistä jokaisen pysähtymään. Ympäröivä maailma katosi. Kirjojen maailma heräsi henkiin. Murhatut kaatuivat toinen toisensa jälkeen, salapoliisit keräsivät todistusaineistoa ja ratkaisivat kimuranttisimmatkin tapaukset. Me yritimme keksiä ratkaisut ennen kirjan loppumista. Dekkareiden sekaan mahtuivat aivan yhtä hyvin Vaahteramäen Eemeli kuin Muumi-kirjatkin.

Oma lukuharrastukseni on jatkunut ja jatkanut kehitystään kirjoittamisen suuntaan. Olen kirjoittanut runoja, satuja ja novelleja. Kirjakin on työn alla. Samalla mietin suomalaisten ja eurooppalaisten suhtautumista kirjoihin. Meille niiden saaminen ja niiden olemassaolo on itsestäänselvyys. Koulukirjat ovat ilmaisia, kirjastoista voi hakea kirjoja lainaksi. Niitä on myös vara ostaa. Mutta miltä elämä mahtaa näyttää kirjoittajan näkökulmasta? Saavatko he työmääräänsä sopivan palkan? Onko heillä sosiaaliturvaa? En osaa vastata noihin kysymyksiin. Mietin vain, mitä tapahtuisi, jos kirjailijat eivät kirjoittaisi. Maailma olisi onneton ja väritön. Tai minun maailmani muuttuisi onnettomaksi ja värittömäksi. Uskallan jopa väittää, että jos perheissä järjestettäisiin edelleen yhteisiä lukuhetkiä, olisivat lapset tasapainoisempia. 

Sveitsissä ADHS-lapsille annetaan Ritalinia. Suomen tilannetta en tiedä. Ehkä viikottainen/päivittäinen lukutuokio vähentäisi lääkityksen tarvetta? Itselläni ei ole lapsia. Silti väitän, että illalla viimeisenä iltasadun lukeminen antaisi paremman yöunen kuin vaikkapa ihan suoraan jääkiekkoharjoituksista vuoteeseen kaivautuminen.

Muistan rakkaudella lapsuudenkirjoja ja yhteisiä lukuhetkiä sisarusteni kanssa. Noista hetkistä on kasvanut intoni kirjoittaa. Muistelen rakkaudella, vaikka taistelu kirjoista olikin kova. Tai ehkäpä juuri siksi kirjoitan mielelläni. Uhka on paras lääke: jos ette ole kiltisti, kerron, kuka on murhaaja ;).

Nyt vetäydyn taas yhden kirjan pariin.

Usko unelmiin

7 Oct

Nuoruusvuosina treenasin sulkapallon lisäksi maratoonia. Parin yhteensattuman vuoksi jouduin jättämään maratonunelman unholaan. Nyt vuosikymmenten jälkeen aloin juosta uudelleen. En asettanut erikoisia tavoitteita. Sitten liityin ryhmään, jossa on juoksijoita. Kaikilla taitaa olla tavoitteena juosta maratooni. Nykyisin nimeltään: Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -ryhmä sai minut taas hulluttelemaan ajatuksella, että sittenkin juoksisin kreikkalaisen sotilaan muistoksi tehdyn juoksun. Luin maratoonista ensin historiaa. Kreikkalaiset pitivät maratoonina n. 40 km:n juoksua. Vasta englannin kuningatar Aleksandra määräsi sen Lontoon kesäolympialaisissa 1908 tarkasti 42 195 m:n pituiseksi. Syynä lisämetreihin oli, että siten hän sai juoksun päättymään kuninkaallisen aition eteen. 

Yritin jo keväällä 2013 Zürichissä juosta matkan, mutta jouduin keskeyttämään 28 km:n kohdalla. Koska harjoittelua oli jo runsaasti takana, päätin hyödyntää sen ja ilmoittauduin syksyllä järjestettävälle Bodenjärven-maratoonille. Se tunnetaan myös nimellä Kolmen maan maratooni, koska reitti kulkee Saksan, Itävallan ja Sveitsin läpi. Yli puolet reitistä kulkee Bodenjärven rantaa pitkin. Jatkoin harjoittelua lähinnä tasavauhtisilla lenkeillä. Juoksin joitakin intervalleja ja vain muutaman vauhtikestävyyslenkin. 

6.10.2013: nuoruuden unelmien päivä. Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen nousin ylös puoli kuudelta. Erich mieheni oli myös tehnyt ratkaisunsa ja tulisi huoltamisen lisäksi juoksemaan puolimaratoonin. Niinpä söimme aamupuuron ja pakkasimme auton. Huoltomies otti mukaansa pyörän. Tunnelma oli rauhallinen. Pimeä syksyn aamu, odotusta, mutta myös jännitystä. Automatka kesti 1,5 tuntia. Ajomatkan aikana alkoi tulla sateesta huolimatta valoisaa. Horisontissa näkyi kauniita, lempeitä kukkuloita. Mietin ajomatkan aikana vielä, miten motivoin itseni, jos tulee vaikeaa. Kävin muutenkin läpi kaikkea juoksuun liittyvää. Muistin, että vaseliini unohtui kotiin, samoin huulirasva. Kaiken muun olin onneksi muistanut. 

Saavuimme ajoissa Bregenziin, jonne parkeerasimme auton. Bregenzistä Lindauhun oli järjestetty laivakuljetus. Sade lakkasi kävellessämme laivalle. Kaunista. Lindau, jossa startti oli, on vanha kaupunki. Kävelimme sen läpi hakemaan numerot. Ihailimme kauniita, vanhoja rakennuksia. Kaikki tuo oli rauhoittavaa. Mietin, ovatko järjestäjät tarkoituksellisesti suunnitelleet koko tapahtuman noin kauniiksi. Kiitos heille joka tapauksessa. 

Juoksuevääksi varasin geelejä ja hedelmäsokeria. Luotin siihen, että juomia riittää järjestäjien puolesta. Geelien ja muiden suhteen en ollut täysin varma. Siksi otin omat mukaan. Viime tingassa jätin pätkähihat pois ja starttasin t-paidalla sekä lyhyissä shortseissa. Kun starttilaukaus tuli, ei oikeastaan tapahtunut mitään. Seisoimme edelleen paikallamme. Lopulta ymmärsin, että juoksijat lähetetään sittenkin pienemmissä ryhmissä matkaan. Itse pääsin starttaamaan n. 11.15. Keskityin juoksemaan hitaasti. Mutta on se vain niin, että kun aluksi kaikki juoksevat ja jaksavatkin, niin menin minäkin mukaan. Puolen kilometrin päästä vilkaisin kelloa. Vauhti oli alle 7 min/km. Hidastin. Alkukilometrit menivät mukavasti, ehkä pikkuisen liian nopeasti kuntooni nähden. Ryhmässä oli sekä kävelijöitä että juoksijoita. Kävelijät, joita tapasin, olivat nopeampia kuin minä. Osa heistä oli maratoonilla ja osa osallistui lyhyempiin matkoihin. 

Juttelin ihmisten kanssa. Yksi totesi, että jos en jaksa juosta kokonaista, kannattaa puolikkaan erotessa lähteä sille reitille, että saan edes jonkun tuloksen. Ajattelin, että minut saavat tällä kertaa väkisin raahata radalta, mikäli pitää keskeyttää. Ihmettelen edelleen kävelijöitä, jotka olivat nopeampia kuin minä juosten. Tai lopussa se ei enää ollut ihme, mutta silloinkin, kun juoksin 7:35/km vauhtia, pysyivät he hyvin edelläni. 

KRIISI! Se tuli jo ennen puolikasta. 15 km:n kohdalla ihmettelin, miten aion jaksaa maaliin. Jouduin kyykistymään vetääkseni sukan oikeaan asentoon. Kramppi iski jalkapohjaan. Yksi järjestäjä kysyi, enkö jaksa enää. Totesin, että jaksan vielä melkein 30 kilometriä. Otin jo tuolloin ensimmäisen – tosin myös viimeisen – suolasirun. Vaikka kramppeja tuli myöhemminkin, eivät ne enää olleet kovin voimakkaita.

18 km:n kohdalta juoksin yksin 30 km:iin asti. Siellä kaksi hiukan perässäni juossutta naista ohitti minut. He olivat juosseet jo kauan kuulomatkan etäisyydellä. Heidän mukanaan on pakko pysyä. Yksin on vaikeampi juosta. 31 km:n kohdalla odotti Erich coca-colan kanssa. Otin muutaman kävelyaskelen hänen kanssaan, tankkasin cocista ja jatkoin juoksemista. Naiset olivat jo aika kaukana. Saavutin heidät siitä huolimatta helposti ja jatkoin heidän vanavedessään. Hymyilytti, sillä he puhuivat koko ajan. Itse en juuri muutenkaan puhu lenkeillä. Juoksenkin pääasiassa yksin, mutta muutenkin olen ajatuksissani. Ja vielä tuollaisen matkan jälkeen. En voinut kuvitellakaan puhuvani. He alkoivat kysellä minulta, mistä tulen ja kuinka monta maratoonia olen jo juossut. Kun kerroin olevani suomalainen, innostuivat he onneksi kertomaan Helsingin matkastaan. He kertoivat suunnittelevansa ulkomaanmatkansa niin, että pystyvät osallistumaan juoksuihin. Kuulosti hyvältä. Molemmilla oli jo 22 maratoonia takanaan. Jutustellen matkakin kului paremmin. Tosin jäin heistä aina juomapaikoilla kymmeniä metrejä. Taidan olla joko hidas tai huono juomaan. Tai ehkä nautiskelen. Tuossa on joka tapauksessa parantamisen varaa. Sain heidät aina helposti kiinni sen jälkeen. 

Välillä juoksu tuntui helpolta ja välillä usko loppuun asti pääsemisestä väheni. Mietin juostessani edellisen päivän Kolin juoksijoita. Tahto kasvoi, kun ajattelin, että hekin olivat selivttäneet tiensä maaliin huomattavasti vaikeammissa oloissa. Minähän juoksin tasamaastossa ilman kantoja ja kiviä. 

Matkan aikana mietin värejä. Ensimmäisen kymmenen kilometriä kuvittelin olevan vihreää. Ikään kuin kasvaminen maratooniin. Sitten sinistä, joka tuo hämärää unelmaa lähemmäs. Keltainen, joka valaisee tietä sumenemisen hetkillä. Viimeisen osuuden 30 kilometristä jaoin osiin: alku oranssia, joka jo orastelee punaista. Sitten ruusunpunainen, joka symbolisoi rakkautta juoksuun ja lopuksi tulipunainen koko rakkauden täyttymyksenä. Ja mietin myös, että punainen sopii hyvin mahdollisten verijälkien sivussa. Tosin niitä ei onneksi tullut. Toiseksi mietin tuttuja lenkkipolkuja. Kun 34 kilometrin kohdalla oli enää vajaa aamulenkkini pituus jäljellä, ajattelin, että voin olla luottavaisella mielellä. Aamulenkin jaksan aina juosta.

Maali oli stadionilla. Kun juoksimme sinne sisään, oli portilla iso joukko lapsia, jotka lähtivät juoksemaan kanssamme kohti maalia. He kannustivat jokaista nimeltä. Oli hienoa juosta maaliin noiden kahden itävaltalaisnaisen kanssa käsi kädessä. Tuossa vaiheessa oli samantekevää, ohittaako vielä jonkun. Pääasia oli yhteisheki ja tunnelma. 

Tällaisia ovat ajatukseni maratoonin jälkeisenä päivänä. Tänään koskee polviin ja varpaista puuttuu edelleen osittain tunto. Silti hymyilen. Ehkä tämä ei ollutkaan viimeinen maratoonini.

Luovuttajan veri

12 Sep

Tänään satoi kaatamalla siihen asti, kunnes palasin lenkiltä. Tai ihan viime metreillä pilkisti nopea auringonsäde puiden lomasta. Kuten huomaat, kävin lenkillä sateesta – ja vielä kaatosateesta – huolimatta. Tänään tutustuin paremmin sekä itseeni että juoksumahdollisuuksiini = ympäristööni. Sateesta johtuen valitsin juoksukengiksi goretex kengät. Ihanat, painavat, joustamattomat Adidakset, joilla olin jo kerran tökötellyt yhden tutkimuslenkin. Vedin ensimmäistä kertaa pitkähihaisen paidan päälleni ja puolipitkät juoksuhousutkin kesätauon jälkeen. Otin mukaan myös sadetta pitävän takin.

Päätin lähteä juoksemaan hitaan lenkin. Kengät osoittautuivat samanlaisiksi kuin viime kerrallakin: tönköt, jotka alkoivat painaa jo ensimmäisen kilometrin jälkeen. Hetken jo mietin, että käyn vaihtamassa ne. Mieluiten tietysti kaupassa ja joihinkin ihan uusiin, parempiin, kevyempiin. En kääntynyt, vaan jatkoin sitkeästi eteenpäin. Olisin joutunut kiusaukseen istahtaa lämpöiseen taloon. Jatkoin siis eteenpäin. Aluksi juoksin hiukan reippaammin kuin on tarkoitus tulevalla maratoonilla. Annoin silti mennä, sillä vasikoidenkin on keväällä ensin päästävä innostaan, ennenkuin ne pystyvät asettumaan laitumelle kaikessa rauhassa. 

Lenkkipolku on vaihtelevaa, mutta hiukan liian mäkistä. Tällä kertaa läksin katsomaan uutta lenkuraa. Se tuotti tulosta. Pääsin kiertämään tasaisemmalla, tosin hiukan normaalia lyhyemmän lenkin. Mutta voittona tuli se, että kun yhdistän tuon lenkuran aiempaan keskipitkään lenkkiini, tulee siihen ihan vahingossa pari kilometriä lisää. 

Painavien kenkien takia hyväksyin itselleni lyhyemmän lenkin ja päätin palata osittain samaa reittiä takaisin, jota olin tullut. Vauhti oli tippunut. Katsoin viiden kilometrin jälkeen kelloa ja ajattelin: “Noin hidasta!” Ja aivan yllättäen huomasin alkaneeni kävellä. Häh! Minkä takia? Jatkoin kävelemistä ja mietin samalla omaa reaktiotani. Miksi luovutin? Mitä voin tehdä, että todella tiukan paikan tullen en luovuta? Nyt on kolme viikkoa aikaa etsiä uutta ratkaisua. Tänään en vielä löytänyt, mutta huomenna olen taas askelen edellä. Hulluintahan tässä oli, että päätin lähteä juoksemaan hitaan lenkin. silti lopetin, koska vauhti oli liian hidasta. Ruoskaa!!!!

Palauttava

9 Sep

Tänään oli harjoitusohjelmassa palauttava 5 km. Varustauduin päivän lenkkiin syömällä ja sulattelemalla aamupalan. Pitkästä aikaa lenkille tankattuna. Kai sekin auttaa jo etukäteen palauttelemaan? Olen juossut muutaman kerran lyhyellä aikavälillä 15 km. Joten mietin lähtiessäni, että voisi olla kiva juosta välillä hiukan kovempaa vauhtia. Ristiriita oli valmis. 

Juoksin metsän laitaan. Siitä on hyvä lähteä vaikka mihin ja vaikka millaisella vauhdilla. Lämmittelyn aikana päätin, että noudatan tunnollisesti harjoitusohjelmaa. Läksin siis juoksemaan tavoitteena palautella kadonnutta nopeutta. Lisää palauttavaa tuli sillä, että palautin kaiken mukaan ottamani takaisin kotiin. En muistanut edes ottaa taskussani ollutta hedelmäsokeria. Yritin palauttaa mieleeni joitakin vanhoja treenejä ja sekin onnistui jollain tavalla. 

Se, että lenkistä tuli pitempi, saattaa olla tuhoni tulevaisuudessa. Mutta tänään nautin tästä palauttavasta.

 

Aamusumua

9 Sep

Aamulenkit ovat ihania. Ensimmäiset kilometrit hurahtavat ohi unenpöpperössä. Kun kehoni vihdoin havaitsee olevansa liikkeellä, olen jo kaukana houkuttelevasta vuoteesta.  Kutsuhuudot eivät enää kanna, joten voin jatkaa rauhallista, mutta määrätietoista etenemistäni häiriöttä.

Ihmiset, jotka eivät juokse aamuisin, eivät tiedä, mistä jäävät paitsi. Joinakin aamuina näen ketun pujahtavan pusikkoon, metsäkauriin hyppäävän muutaman metrin päästä tien yli ja joskus myös jäniksen puikkelehtivan lähistöllä.  Viikonloppuisin kohtaan usein ratsastajia ja muita lenkkeilijöitä. Arkiaamuina taas koiran ulkoiluttajat tekevät koirineen pienen lenkin ennen töihin menoa. Koirat ovat pelottavia. Ne eivät tietenkään ole kovinkaan usein vaarallisia, mutta mistä tiedän, kenet on kasvatettu tottelemaan ja kenet on taas opetettu syömään kaikki vastaantulevat juoksijat? Jotkut koiran omistajat sanovat koiralleen minut kohdatessaan: “Hei, tulehan tänne. Nyt ei ole ruoka-aika.”  Tai minulle: “Voitte olla onnellinen, sillä koirani söi juuri vatsansa täyteen edellisen juoksijan nähdessään.” Minusta vitsi on huono, heistä hyvä. Koirakohtaamiset kohottavat pulssiani. Tosin aamu aamulta opin tuntemaan niitä ja niiden omistajia yhä paremmin. 

Aamut ovat erilaisia kohtaamisia. Syysaamun sumut peittävät pitkään taakseen tai sisälleen vaikka mitä. Kuinkahan moni hätkähtää, kun yhtäkkiä ilmestyn sumun keskeltä läähättäen ja raskain askelin? 

Kun sumu häipyy ja aurinko tulee sen tilalle, olen usein juuri saapunut kukkulalle, josta vuoret näkyvät horisontissa järven takana. Sillä hetkellä karisee viimeinen väsymys, raukeus ja myös pelot. Päivä voi alkaa.